Muuttosuunnat

Edellisessä luvussa esitetty muuttojen yleistyminen ja tulo- ja lähtömuuton vaihtelu kuvaavat osaltaan Ylivieskan yhteiskuntakehitystä. 1880-luvulla, jolloin muuttaminen oli vähäistä, Ylivieska oli vielä varsin paikallaan pysvvä maaseutuyhteisö. Elettiin luontoistaloutta, ja vain harva lähti etsimään toimeentuloansa kotikylän ulkopuolelta. 1970-luvulla elinkeinorakenteeltaan monipuolinen Ylivieska sekä veti puoleensa että luovutti jo huomattavasti enemmän väkeä. 1930-luvun taitteen vilkas lähtömuutto taass kuvastaa niitä suuria taloudellisia vaikeuksia, joihin Kalajokilaakson maaseutu oli joutunut.

Myös muutosuunnat heijastelevat yhteiskunnallista kehitystä sekä Ylivieskassa että koko maassa. Samalla ne kuvaavat Ylivieskan suuntautumista ja asemaa ympäröivää alueeseen ja koko Suomeenkin nähden.

Ajan kukuessa muuttoatkat ovat jatkuvasti pidentyneet ja muutto on jakautunut entistä tasaisemmin koko maan alueelle. Siitä huolimatta Ylivieskan tulo- ja lähtömuutolla on edelleen selvät painopistealueensa: Kalajokilaakso ja Pohjois-Pohjanmaa.

Varhaisepina aikoina muuttoliike oli paljolti jokilaakson sisäistä. Esimerkiksi 1800-luvun pulivälissä Kalajokilaakson pitäjien osuus oli 73% Ylivieskan tulomuutosta ja 75% lähtömuutosta. Kaikkein vilkkainta muutto oli tuolloin Yliieskan ja Nivalan välillä. Ylivieskasta muutettiin enemän joen ylä- kuin alajuoksulle, kun taas Ylivieskaan tultiin enemmän joen ala- kuin yläjuoksulta. Kalajokilaakson vväki oli siis liikkeessä koti sisämaata. Tään selityksenä se, että joen yläjuoksu oli tuolloin harvaan asuttua ja tarjosi enemmän tilaa uudisraivaukselle kuin tiheämmin asuttu alajuoksu. 1900-luvun taitteessa tämä suuntaus oli jo ohi ja Ylivieskan tulo- ja lähtömuutto jakautuivat tasaisesti joen ylä- ja alajuoksulle.

Vuosisadan vaihteessa on sen sijaan havaittavissa uusi kehityspiirre, joka on jatkunut nykypäiviin asti. Kalajokilaakson muista pitäjistä muutettiin Ylivieskaan yleisemmin kuin Ylivieskasta näihin pitäjiin. Ylivieskasta alkoi muodostua Kalajokilaakson keskus, joka veti puoleensa asukkaita, liikennettä, teollisuutta ja palveluja.

Pohjois-Pohjanmaan osuus Ylivieskan tulo- ja lähtömuutosta on ollut suuri koko 1900-luun ajan. Erityisen runsaasti ylivieskalaisia on muuttanut Pyhäjokilaaksoon ja Oulun ympäristöön. Kunta on vastaavasti saanut paljon uusia asukkaita varsinkin Pyhäjokilaaksosta. Yleensä ylivieskalaisia on muuttanut  Pohjois-Pohjanmaalle enemmän kuin pohjoispohjalaisia Ylivieskaan. Etenkin 1930-luvun taitteessa Ylivieska menetti paljon väkeä pohjoiseen. Tällöin yli puolet kunnan lähtömuutosta suuntautui Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin. Pyhäjokilaakson ja Oulun rinnalle uudeksi merkitäväksi muuttohankkeeksi kohosi nyt Kemin seutu. Sinne muutto muistutti miltei kansanvaellusta, sillä esimerkisi vuosina 1928-1932 Kemiin ja Kemin maalaiskuntaan muutti noin 230 ylivieskalaista, mikä on yli neljännes kunnan pohjoiseen suunatautuneesta muutosta. Kalajokilaaksoa koetteli tuolloin suurtyöttömyys, ja moni mies lähhti "reppu pykälässä" ja vailla varmaa tietoa työpaikasta etsimään itselleen ja perheelleen parempaa toimeentuloa pohjoisesta. Naapurikunnasta Nivalasta muutti Kemin seudulle vielä enemmän väkeä kuin Ylivieskasta. Nykyisin Pohjois-Pohjanmaan ja Ylivieskan välinen muuttoliike on tasapainossa.

Ylivieskan muuttoliikkeen kolmas huomattava kohdealua Kalajokilaakson ja Pohjois-Pohjanmaan ohella on ollut Keski- ja Etelä-Pohjanmaa, vaikkakin sen osuus on ollut selvästi pienempi kuin edellisten. Perinteisesti kunta on saanut Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta paljon enemmän väkeä kuin on sinne menettänyt. Tämä muutossuhde on tasapainottunut vasta viime vuosikymmeninä.

Erityisesti  eteläpohjalaisten muutto Kalajokilaaksoon on herättänyt paljon huomiota. Tämä muuttoliike alkoi 1880-luvulla ja oli hyvin vilkasta Oulun radan valmistumisen (vuonna 1886) jälkeen. Toinen muuttosesonki ajoittui ensimmäisen maailmansodan vuosiin, ja muuttajia oli runsaasti myös 1930-luvun alun pulakaudella. Suosituimmat eteläpohjalaisten muuttopitäjät Kalajokilaaksossa olivat ensiksikin Nivala ja toisekski Ylivieska. Kuitenkin jos Etelä-Pohjanmaalta Ylivieskaan suuntautunutta muuttoa verrataan Kalajokilaaksosta ja Pohjois-Pojanmaalta tullesseen muuttoon, vaikuttaa edellisen saama huomio jopa ylikorostuneelta.

Selitys eteläpohjalaisen muuttoliikkeen kansan parissa herättämään huomioon lienee se, että monet muuttajat hankkivat Kalajokilaaksosta itselleen maatilan ja nousivat näin näkyvään asemaan. Maan hinta oli Kalajokilaaksossa halvempi kui Etelä-Pohjanmaalla, ja tämä veti muuttajia Ylivieskaankin. Toisaalta muuttajia työnsi Etelä-Pohjanmaalta pois maakunnan toimeentulomahdollisuuksien vähäisyys. Kalajokilaakso muistutti maisemaltaan ja viljelymahdollisuuksiltaan Etelä-Pohjanmaata, ja muuttajat sopeutuivat nopeasti uudelleen kotiseudulleen. Monet heistä oliva uusien viljelymenetelmien uranuurtajia Kalajokilaaksossa.

Keski-, Itä ja Etelä-Suomen osuus Ylivieskan muutoliikkeestä oli toiseen maailmansotaan asti varsinkin lähtömuuton osalta vähäinen. Tulomuutossa se oli selvästi suurempi, mutta kuitenkin paljon pienempi kuin Pohjanmaan maakuntien osuus. Vasta viime vuosikymmeninä Ylivieskan ja Keski-, Itä ja Etelä-Suomen välinen muutoliike on lisääntynyt merkittävästi ja saavuttanut samalla tasapainon. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka muuttomatkat ovat pideentyneet ja liikkuvuus lisääntynyt liikenneyhteyksien kehittyessä ja elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen monipuolistuessa. Silti Ylivieska suuntautuu edelleen selvästi Pohjanmaalle.

Kuen aiemman aseelman luvuisa näkyy, lähes 40 prosenttia Ylivieskan lähtömuutosta suuntautui vuosisadan vaihteessa ulkomaille. Amerikan siirtolaisuus oli tällöin vilkkaimmillaan, ja Ylivieskasta ulkomaille muuttaneet olivat juuri näitä Amerikan siirtolaisia. Siirtolaisuuden kulta-aikaa olivat 1890-luku ja 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Sen jälkeen siirttolaismäärät laskivat jyrkästi 1930-luvun taiteessa ulkomaille muutti enää vain muutama ylivieskalainen. Osa siirolaisisa muutti varmasti takaisin kotikonnuilleen, mutta mitkään tilasto eivät sitä kerro. (Amerikan siirtolaisuudesa enemmän seuraavassa luvussa.)

Amerikan siirtolaiset pakenivat työtömyytä ja lähtivät etsimään parempaa toimeentuloa kuin kotimaa kykeni antamaan. Vastaavanlainen muuttoliike, joskin huomatavasti pienempi,, on suuntautunut 1960- ja 1970-luvun pahimpina työttömyyskausina Ruotsiin. Noin puolet muuttajista on palannut Ruotsista takaisin Ylivieskaan.

Amerikan  siirtolaisuus

Suomesta lähti vuosina 1865-1937 kaikkiaan 380 000 henkilöä siirrtolaisiksi ulkomaille. Useimmat heistä matkasivat Pohjois-Amerikkaan. Tämä Amerikan siirtolaisuus oli Suomessa paljolti pohjalainen ja erityisesti eteläpohjalainen ilmiö: lähes puolet siirtolaisista oli lähtöisin Vaasan läänistä. Siirtolaisliike alkoi 1860- ja 1870-luvulla Etelä-Pohjanmaan rannikolta  ka ulotti vähitellen  vaikutuksensa syvälle sisämaahan. Kalajokilaakson ensimmäinen muuttosesonki ajoittui vuoden 1890 tienoille, jolloin useimmat siirtolaiset olivat lähtöisin rannikon ja Kalajoen alajuoksun pitäjistä. Ylivieskalaiset tulivat siirtolaisliikeeseen mukaan 1890-luvulla, mutta vasinainen suurmuuttto ajoittui vasta vuosisadan vaihteeseen.

Vuonna 1889 jolloin Ylivieskan siirtolaisuus oli suurimmillaan kunnasta lähti 99 asukasta valtameren taa.

Siirtolaistten määristä on tarkkoja kuntakohaisia tietoja vasta vuodesta 1893 alkaen.

Vilkkaimmillaan muuttoliie oli 1890-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina ja 1920-luvulla siirtolaisuus väheni jatkuvasti ja 1930-luvulla se miltei tyrehtyi. Tähän olivat syynä merentakaisten maiden asettamat siirtolaisrajoitukset ja maaseudun väestöpaineen suunautuminen kotimaan kaupunkeihin ja asutuskesuksiin. Kaikkiaan 1080 ylivieskalaista ehti muuttaa näiden vajaan 50 vuoden aikana ulkomaille. Monet heistä palasivat kuka lyhyemmän ja kuka pidemmän ajan jälkeen takaisin Suomeen.

Etelä-Pohjanmaan siirtolaisuuden sýitä on tutkittu varsin perusteellisesti. Vaikka Ylivieskan siirtolaisuus oli paljon vähäisempää kuin Etelä-Pohjanmaan kuntien siirtolaisuus, sen syyt olivat paljolti samat. Pohjanmaan väkiluku kasvoi 1800-luvulla hyvin nopeasti, mikä lisäsi maaseudun liikaväestöä ja vaikeuttu monien tilattomien toimeentuloa. Kun torppien perustaminen samanakaisesti väheni ja kun väkimäärä kasvoi nopeammin kuin tilaluku, sosiaalisen nousun väylät tukkeutuivat. Lisäksi Pohjanmaan vanha vaurauden lähde tervanpoltto väheni 1800-luvun puolivälin jälkeen jyrkästi, joten vaurautta oli lähdettävä etsimään muualta ja muista lähteistä. Palkollisten paikkojakaan ei ollut paljon tarjolla, sillä Pohjanmaalla tilakoko ol tuolloin pieni ja talollisperheet usein suuria. Ylivieskassa varsinkn jälkiimmäisellä syyllä lienee ollutt vaikutusta sillä monissa taloissa asuttiin suurperhessä: samaa taloa saatttoi asua kaksi tai jopa kolme veljestä perheineen.

Amerikasta kotikylälle kantautuneet tiedot jonkun siirtolaisen vaurastumisesa vetivät uusia muuttajia hänen peräänsä. Yhdysvallat nähtiin kultamaana, jossa toimelias mies saattoi rikastua nopeasi. Liikenneyheyksien kehittyessä matkustaminen kävi entistä helpommaksi, mikä sekin edisti siirtolaisuutta. Joskus muuttoon oli hyvinkin konkreettisia syitä. Ei liene suinkaan sattumaa että Suomen siirtolaisuus saavutti huippunsa vuonna 1902, jolloin edellisvuoden laittoman asevelvollisuusasetusen mukaisia kutsuntoja Venäjän armejaan oli määrä panna toimeen. Myös ylivieskalaisia muutti tällöin runsaasti valtameren taa.