sunnuntai, 15. joulukuu 2019

Muuttoliikkeet osana yhteiskunnallista kehitystä

Muuttosuunnat

Edellisessä luvussa esitetty muuttojen yleistyminen ja tulo- ja lähtömuuton vaihtelu kuvaavat osaltaan Ylivieskan yhteiskuntakehitystä. 1880-luvulla, jolloin muuttaminen oli vähäistä, Ylivieska oli vielä varsin paikallaan pysvvä maaseutuyhteisö. Elettiin luontoistaloutta, ja vain harva lähti etsimään toimeentuloansa kotikylän ulkopuolelta. 1970-luvulla elinkeinorakenteeltaan monipuolinen Ylivieska sekä veti puoleensa että luovutti jo huomattavasti enemmän väkeä. 1930-luvun taitteen vilkas lähtömuutto taass kuvastaa niitä suuria taloudellisia vaikeuksia, joihin Kalajokilaakson maaseutu oli joutunut.

Myös muutosuunnat heijastelevat yhteiskunnallista kehitystä sekä Ylivieskassa että koko maassa. Samalla ne kuvaavat Ylivieskan suuntautumista ja asemaa ympäröivää alueeseen ja koko Suomeenkin nähden.

Ajan kukuessa muuttoatkat ovat jatkuvasti pidentyneet ja muutto on jakautunut entistä tasaisemmin koko maan alueelle. Siitä huolimatta Ylivieskan tulo- ja lähtömuutolla on edelleen selvät painopistealueensa: Kalajokilaakso ja Pohjois-Pohjanmaa.

Varhaisepina aikoina muuttoliike oli paljolti jokilaakson sisäistä. Esimerkiksi 1800-luvun pulivälissä Kalajokilaakson pitäjien osuus oli 73% Ylivieskan tulomuutosta ja 75% lähtömuutosta. Kaikkein vilkkainta muutto oli tuolloin Yliieskan ja Nivalan välillä. Ylivieskasta muutettiin enemän joen ylä- kuin alajuoksulle, kun taas Ylivieskaan tultiin enemmän joen ala- kuin yläjuoksulta. Kalajokilaakson vväki oli siis liikkeessä koti sisämaata. Tään selityksenä se, että joen yläjuoksu oli tuolloin harvaan asuttua ja tarjosi enemmän tilaa uudisraivaukselle kuin tiheämmin asuttu alajuoksu. 1900-luvun taitteessa tämä suuntaus oli jo ohi ja Ylivieskan tulo- ja lähtömuutto jakautuivat tasaisesti joen ylä- ja alajuoksulle.

Vuosisadan vaihteessa on sen sijaan havaittavissa uusi kehityspiirre, joka on jatkunut nykypäiviin asti. Kalajokilaakson muista pitäjistä muutettiin Ylivieskaan yleisemmin kuin Ylivieskasta näihin pitäjiin. Ylivieskasta alkoi muodostua Kalajokilaakson keskus, joka veti puoleensa asukkaita, liikennettä, teollisuutta ja palveluja.

Pohjois-Pohjanmaan osuus Ylivieskan tulo- ja lähtömuutosta on ollut suuri koko 1900-luun ajan. Erityisen runsaasti ylivieskalaisia on muuttanut Pyhäjokilaaksoon ja Oulun ympäristöön. Kunta on vastaavasti saanut paljon uusia asukkaita varsinkin Pyhäjokilaaksosta. Yleensä ylivieskalaisia on muuttanut  Pohjois-Pohjanmaalle enemmän kuin pohjoispohjalaisia Ylivieskaan. Etenkin 1930-luvun taitteessa Ylivieska menetti paljon väkeä pohjoiseen. Tällöin yli puolet kunnan lähtömuutosta suuntautui Pohjois-Pohjanmaalle ja Lappiin. Pyhäjokilaakson ja Oulun rinnalle uudeksi merkitäväksi muuttohankkeeksi kohosi nyt Kemin seutu. Sinne muutto muistutti miltei kansanvaellusta, sillä esimerkisi vuosina 1928-1932 Kemiin ja Kemin maalaiskuntaan muutti noin 230 ylivieskalaista, mikä on yli neljännes kunnan pohjoiseen suunatautuneesta muutosta. Kalajokilaaksoa koetteli tuolloin suurtyöttömyys, ja moni mies lähhti "reppu pykälässä" ja vailla varmaa tietoa työpaikasta etsimään itselleen ja perheelleen parempaa toimeentuloa pohjoisesta. Naapurikunnasta Nivalasta muutti Kemin seudulle vielä enemmän väkeä kuin Ylivieskasta. Nykyisin Pohjois-Pohjanmaan ja Ylivieskan välinen muuttoliike on tasapainossa.

Ylivieskan muuttoliikkeen kolmas huomattava kohdealua Kalajokilaakson ja Pohjois-Pohjanmaan ohella on ollut Keski- ja Etelä-Pohjanmaa, vaikkakin sen osuus on ollut selvästi pienempi kuin edellisten. Perinteisesti kunta on saanut Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta paljon enemmän väkeä kuin on sinne menettänyt. Tämä muutossuhde on tasapainottunut vasta viime vuosikymmeninä.

Erityisesti  eteläpohjalaisten muutto Kalajokilaaksoon on herättänyt paljon huomiota. Tämä muuttoliike alkoi 1880-luvulla ja oli hyvin vilkasta Oulun radan valmistumisen (vuonna 1886) jälkeen. Toinen muuttosesonki ajoittui ensimmäisen maailmansodan vuosiin, ja muuttajia oli runsaasti myös 1930-luvun alun pulakaudella. Suosituimmat eteläpohjalaisten muuttopitäjät Kalajokilaaksossa olivat ensiksikin Nivala ja toisekski Ylivieska. Kuitenkin jos Etelä-Pohjanmaalta Ylivieskaan suuntautunutta muuttoa verrataan Kalajokilaaksosta ja Pohjois-Pojanmaalta tullesseen muuttoon, vaikuttaa edellisen saama huomio jopa ylikorostuneelta.

Selitys eteläpohjalaisen muuttoliikkeen kansan parissa herättämään huomioon lienee se, että monet muuttajat hankkivat Kalajokilaaksosta itselleen maatilan ja nousivat näin näkyvään asemaan. Maan hinta oli Kalajokilaaksossa halvempi kui Etelä-Pohjanmaalla, ja tämä veti muuttajia Ylivieskaankin. Toisaalta muuttajia työnsi Etelä-Pohjanmaalta pois maakunnan toimeentulomahdollisuuksien vähäisyys. Kalajokilaakso muistutti maisemaltaan ja viljelymahdollisuuksiltaan Etelä-Pohjanmaata, ja muuttajat sopeutuivat nopeasti uudelleen kotiseudulleen. Monet heistä oliva uusien viljelymenetelmien uranuurtajia Kalajokilaaksossa.

Keski-, Itä ja Etelä-Suomen osuus Ylivieskan muutoliikkeestä oli toiseen maailmansotaan asti varsinkin lähtömuuton osalta vähäinen. Tulomuutossa se oli selvästi suurempi, mutta kuitenkin paljon pienempi kuin Pohjanmaan maakuntien osuus. Vasta viime vuosikymmeninä Ylivieskan ja Keski-, Itä ja Etelä-Suomen välinen muutoliike on lisääntynyt merkittävästi ja saavuttanut samalla tasapainon. Tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka muuttomatkat ovat pideentyneet ja liikkuvuus lisääntynyt liikenneyhteyksien kehittyessä ja elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen monipuolistuessa. Silti Ylivieska suuntautuu edelleen selvästi Pohjanmaalle.

Kuen aiemman aseelman luvuisa näkyy, lähes 40 prosenttia Ylivieskan lähtömuutosta suuntautui vuosisadan vaihteessa ulkomaille. Amerikan siirtolaisuus oli tällöin vilkkaimmillaan, ja Ylivieskasta ulkomaille muuttaneet olivat juuri näitä Amerikan siirtolaisia. Siirtolaisuuden kulta-aikaa olivat 1890-luku ja 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Sen jälkeen siirttolaismäärät laskivat jyrkästi 1930-luvun taiteessa ulkomaille muutti enää vain muutama ylivieskalainen. Osa siirolaisisa muutti varmasti takaisin kotikonnuilleen, mutta mitkään tilasto eivät sitä kerro. (Amerikan siirtolaisuudesa enemmän seuraavassa luvussa.)

Amerikan siirtolaiset pakenivat työtömyytä ja lähtivät etsimään parempaa toimeentuloa kuin kotimaa kykeni antamaan. Vastaavanlainen muuttoliike, joskin huomatavasti pienempi,, on suuntautunut 1960- ja 1970-luvun pahimpina työttömyyskausina Ruotsiin. Noin puolet muuttajista on palannut Ruotsista takaisin Ylivieskaan.

Amerikan  siirtolaisuus

Suomesta lähti vuosina 1865-1937 kaikkiaan 380 000 henkilöä siirrtolaisiksi ulkomaille. Useimmat heistä matkasivat Pohjois-Amerikkaan. Tämä Amerikan siirtolaisuus oli Suomessa paljolti pohjalainen ja erityisesti eteläpohjalainen ilmiö: lähes puolet siirtolaisista oli lähtöisin Vaasan läänistä. Siirtolaisliike alkoi 1860- ja 1870-luvulla Etelä-Pohjanmaan rannikolta  ka ulotti vähitellen  vaikutuksensa syvälle sisämaahan. Kalajokilaakson ensimmäinen muuttosesonki ajoittui vuoden 1890 tienoille, jolloin useimmat siirtolaiset olivat lähtöisin rannikon ja Kalajoen alajuoksun pitäjistä. Ylivieskalaiset tulivat siirtolaisliikeeseen mukaan 1890-luvulla, mutta vasinainen suurmuuttto ajoittui vasta vuosisadan vaihteeseen.

Vuonna 1889 jolloin Ylivieskan siirtolaisuus oli suurimmillaan kunnasta lähti 99 asukasta valtameren taa.

Siirtolaistten määristä on tarkkoja kuntakohaisia tietoja vasta vuodesta 1893 alkaen.

Vilkkaimmillaan muuttoliie oli 1890-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisen maailmansodan vuosina ja 1920-luvulla siirtolaisuus väheni jatkuvasti ja 1930-luvulla se miltei tyrehtyi. Tähän olivat syynä merentakaisten maiden asettamat siirtolaisrajoitukset ja maaseudun väestöpaineen suunautuminen kotimaan kaupunkeihin ja asutuskesuksiin. Kaikkiaan 1080 ylivieskalaista ehti muuttaa näiden vajaan 50 vuoden aikana ulkomaille. Monet heistä palasivat kuka lyhyemmän ja kuka pidemmän ajan jälkeen takaisin Suomeen.

Etelä-Pohjanmaan siirtolaisuuden sýitä on tutkittu varsin perusteellisesti. Vaikka Ylivieskan siirtolaisuus oli paljon vähäisempää kuin Etelä-Pohjanmaan kuntien siirtolaisuus, sen syyt olivat paljolti samat. Pohjanmaan väkiluku kasvoi 1800-luvulla hyvin nopeasti, mikä lisäsi maaseudun liikaväestöä ja vaikeuttu monien tilattomien toimeentuloa. Kun torppien perustaminen samanakaisesti väheni ja kun väkimäärä kasvoi nopeammin kuin tilaluku, sosiaalisen nousun väylät tukkeutuivat. Lisäksi Pohjanmaan vanha vaurauden lähde tervanpoltto väheni 1800-luvun puolivälin jälkeen jyrkästi, joten vaurautta oli lähdettävä etsimään muualta ja muista lähteistä. Palkollisten paikkojakaan ei ollut paljon tarjolla, sillä Pohjanmaalla tilakoko ol tuolloin pieni ja talollisperheet usein suuria. Ylivieskassa varsinkn jälkiimmäisellä syyllä lienee ollutt vaikutusta sillä monissa taloissa asuttiin suurperhessä: samaa taloa saatttoi asua kaksi tai jopa kolme veljestä perheineen.

Amerikasta kotikylälle kantautuneet tiedot jonkun siirtolaisen vaurastumisesa vetivät uusia muuttajia hänen peräänsä. Yhdysvallat nähtiin kultamaana, jossa toimelias mies saattoi rikastua nopeasi. Liikenneyheyksien kehittyessä matkustaminen kävi entistä helpommaksi, mikä sekin edisti siirtolaisuutta. Joskus muuttoon oli hyvinkin konkreettisia syitä. Ei liene suinkaan sattumaa että Suomen siirtolaisuus saavutti huippunsa vuonna 1902, jolloin edellisvuoden laittoman asevelvollisuusasetusen mukaisia kutsuntoja Venäjän armejaan oli määrä panna toimeen. Myös ylivieskalaisia muutti tällöin runsaasti valtameren taa.

sunnuntai, 1. syyskuu 2019

Väestökehitys kunnallisen itsenäisyyden aikana

Väkiluku

Väkiluvun muutokset

Ylivieskan väkiluku oli kasvanut kappeliseurakunta-ajan viieisenä vuosisatana hyvin nopeasti. Kun kunnallinen itsehallinto alkoi vuonna 1876, kunnan väkiluku oli jo noin 3 900 henkeä. Ylivieskaa kuen koko Suomeakin kohtasi uonna 1868 kuitenkin suuri väestönmenetys. Useat huonot satovuodet ja vuoden 1867 täydellinen kato johtivat nälänhätään. Koko maan väestöstä kuoli vuoden 1868 aikana nälän ja taudin heikentämänä 7,9 prosenttia. Hallanaralla Pohjanmaalla kato oli vielä keskimääräistä pahempi: Ylivieskassa kuolleisuus nousi 337 henkilöön eli 8,7 prosenttiin (87 promilleen) kunnan väkiluvusta.

Katkos, jonka kaovuodet aiheuttivat Suomen väkiluvun kasvuun, oli vain hetkillinen. Kun maatalous alkoi uudistua, teollisuus kehittyä ja terveysolot kohentua, kuollesissusluvut laskiat  jyrkästi ja väkiluku kääntyi nopeasti nousuun.

Väkiluku kasvoi hyvin nopeasti 1920-luvulle asti, mutta sitten kasvu hidastui ja 1930-luvulla väkimäärä jopa väheni. Pulavuodet koettelivat Ylivieskaa kovasti, ja monet kuntalaiset lähtivät etsimään toimeentuloa muualta. Sotien jälkeen väkiluku alkoi suuren syntyvyyden ja siirtoväen asutuksen vuoksi taas nopeasti npusta,, kunnes 1950- ja 1960-luvulla kasu jälleen hidastui. Kaupungiksi tulo, teollistuminen ja palveluelinkeinojen lisääntyminen voimistivat 1970-luulla uudelleen Ylivvieskan väkiluvun kasvua. Kaupunki on kasvanut asukasluvultaan selvästi Kalajokilaakson suurimmaksi kunnaksi.

Väkiluvun muutoksiin vaikuttaneet tekijät

Väkiluvun muutokset ovat johtuneet luonnollisesta väestönkasvusta (syntyvyyden ja kuolleisuudden erotuksesta) ja muuttoliikkeestä. Näiden vaikutus väkiluvun kehitykseen käy ilmi, kun eri ajoilta lasketaan Ylivieskan syntyvyys-, kuolleisuus- ja muuttopromillet. Promilleluvut ilmaisevat, montako ihmistä kunnassa on vuoden aikana syntynyt, kuollut tai muuttanut väkulivun tuhatta asukasta kohti.

Syntyvyys oli hyvin suuri 1910-luvulle saakka. Kun kuolleisuus laski samanaikaisesti jyrkästi, oli Ylivieskan väkiluvun kasvu nopeimmillaan vuoden 1910 tienoilla. Kuolleisuus pienentyi senkin jälkeen jatkuvasti, mutta kun syntyvyys samalla väheni, luonnollinen väestönkasvu hidastui. Vain sotien jälkeiset "suuret ikäluokat" nostivat väestön nettokasvun lähelle 1900-luun alun tasoa. 1970-luvun lopulla syntyvyys kääntyi Ylivieskassa uuteen nousuun, mikä nopeutti osaltaan kaupungin väkiluvun kasvua.

Ylivieskan syntyvyys- ja kuolleisuusluvut poikkeavat huomattavasti maan keskiarvoista. Kunnan syntyvyysluvut olivvatt 1900-luvun alkupuolelle saakka selvästi auuremmat kuin maassa keskimäärin: esimerkiksi vuonna 1910 ero oli peräti 10 promilleyksikköä. Lähiympäristöstään Ylivieska ei kuitenkaan poikennut, sillä 1800-luun lopulla ja 1900-luvun alussa Suomen korkeimmat syntyvyysluvut mitattiin juuri Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Vuoden 1910 jälkeen ero Ylivieskan ja koko Suomen syntyvyyslukujen välillä on pienentynyt, mutta syntyvyys on silti pysynyt Ylivieeskkassa suurempana kuin koko maassa.

Myös Ylivieskan kuolleisuusluvut ylittivät 1800-luun lopulla selväti maan keskiarvon. Katovuodet koettelivat Pohjanmaata kovemmin kuin muuta Suomea, ja se selittää eron. Suuremmasta kuolleisuudesta huolimatta Ylivieskan väkiluku kasvoi tällöin nopeamin kuin koko Suomen väkiluku, sillä syntyvyydestä ero oli vielä suurempi. Vuosisadan vaiteen jälkeen Ylivieskan kuolleisuusluvut laskivat jyrkästi ja saavuttivat valtakunnallisen tason vuoden 1910 tienoilla. Tähän vaikutti erityisesti se, että pikkulasten kuolleisuus väheni jäjestetyn terveydenoidon ja elintason kohoamisen ansiosta niin nopeasti. Vuoden 1910 jälkeen Ylivieskan ja koko maan kuolleisuusluvut ovat pysyneet jokseenkin samalla tasolla.

Elinkeino- ja yhteiskuntarakenteen sekä liikkumismahdollisuuksien kehitttyessä muuttamine tuli yhä yleisemmäksi. Suurimmillaan muuttoliike oli 1970-luvun taitteessa maaseudun nopean rakkennemuutoksen aikana. Sen jälkeen muuttoliike on tasaantunut, vaikka se onkin edelleen runsasta.

Ylivieskan muuttovoitto ja -tappio ovat vaidelleet melkoisesti. 1930-luvun alussa, jolloin lama ja työttömyys pakottivat monet kuntalaiset muuttamaan muualle työnakuun, ero lähtö- ja tulomuuton välillä muodostui huomattavaksi. Toinen selvä muuttotappiokausi ajoittuu 1900-luvun taitteeseen, jolloin Amerikan siirtolaisuus oli vilkkaimmillaan. Sen vaikutus jäi kuitenkin paljon pienemmäksi kuin 1930-luvun alun muuttoliikkeen vaikutus. Sotien jälkeinen yhteiskuntarakenteen muutos ja maaltapako eivät vaikuttaneet enää merkittävästi Ylivieskan väkilukkuun, sillä vireä teollistuminen ja palveluammattien kasvu vetivät kuntaan uutta väestöä. Kaupunkiaikana 1960-luvun ja 1970-luvun alun pieni muutotappio on kääntynyt muuttovoitoksi. Kaupunkikeskuksen ripeä kasvu ka perinteinen maatalouselinkeinon viime aikoina herännyt uusi arvostus viittasivat siihen, että Ylivieska tulee jatkossakin saamaan muuttovoittoa.

Ylivieskan muuttoluvut muistuttavat Suomen maalasikuntien muuttolukuja, muttta erojakin on. Merkittävin yhtäläisyys on se, että molemmat ovat saaneet useammin muuttotapiota kuin -voittoa. Suurin ero Ylivieskan ja Suomen maalaiskuntien välillä on Ylivieskan muuttoliikkeen vaihtelevuus. Yleensä Suomen maalaiskunnat - varsinkin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa - ovat menettäneet jakuvasti väkeä kaupunkeihin. Ylivieska sen sijaan on saanut ajoittain muuttovoittoa, mutta pahimpina muuttotappiokausina se on menettänyt sitäkin enemmän väkeä. Nykyisin Ylivieeskan muuttoliike on muutttovoittoinen ja poikkeaa huomattavasti Suomen maaseudun muuttoliikkeestä. Tähän on luonnollisena selityksenä Ylivieskan tulo kaupungiksi.

Jos Ylivieskan muuttoliike onkin poikennut ajoittain Suomen maalaiskuntien muuttoliikeestä, niin muuttokehitykseen vaikuttaneet syyt ovat olleet molemmissa paljolti samat. Viime vuosisadan lopulla muuttoliikettä lisäsi kaikkien muuttovapautta rajoittaneiden säädösten poistaminen, mikä tapahtui 1860-1880-luvulla. Myös teollistuvien kaupunkien vetovoima, maatalouden työvoimatarpeen väheneminen ovat vaikuttaneet yhtä lailla Ylivieskan kuin koko maankin muutttoliikkeisiin 1800-luvun lopulta lähtien.

torstai, 29. elokuu 2019

Ylivieska historia osa 3

Elinkeinot kehittyvät

Ylivieskan elinkeinorakenne pysyi koko kappeeliseurakuntaaiheen ajan miltei muuttumattomana. Maaalous sivuelinkeinoineen elätti lähes kaikki kappelin asukkaat. Suurimmat muutokset tapatuivatkin maatilatalouden sisällä, ts. siinä millaisista osista elanto koostui ja millainen näiden osasten merkitys eri aikoina oli.

Maatalouden sisällä maanviljelyn ja karjatalouden väline suhde muuttui maanviljelyvastaiseksi. Asutusten pureutuessa tiukein paikalleen raivattiin  uusia peltoja, ja tilakohtainen peltoala kasvoi. Tilojen keskimääräinen peltopinta-ala, joka 1600-luvun puolimaissa oli vain kahden hehtaarin tienoilla, säilyi lähes muuttumaomana yli isovihan, mutta alkoi sitten nopeasti nousta. Tultaessa 1760-luvulle peltoala oli noussu 8,2 tynnyyrinalaan eli noin 4 hehtaariin ja 1800-luvun taitteesseen mennessä 10,4 tynnrialaan eli 5,1 hehtaariin tilaa kohti. 1830-luun puolivälissä tilojen keskipinta-ala oli jo 9,6 hehtaaria. Viljeltyä alaa lisäsi vielä 1800-luvun alkupuolella alkanut suoviljely, joka ei näy peltojen pinta-alaa kuvaavissa numeroissa.

Peltopinta-alan kasvu lisäsi maanviljelyn tuottoa. Viljelysmenetelmien ja -välineiden kehittymisellä ei ollut tuoton kannalta juuri merkitystä. Kaksijakoinen viljelyjärjestelmä (ns. pohjoissuomalainen kaksivuoroviljely) säilyi 1800-luvun puoliväliin saakka, ja siten puolet pellosta oli aina kesantona. Kaksiviljely menetti vähäisenkin merkityksensä, ja ainut merkittävämpi uutuus viljelymenetelmissä oli suoviljely kydöttämisineen ja maiden saveamisinMeen. Maanviljely olli poikkeuksellisen viljavaltaista: ohra ja ruis valtasivat miltei kaiken peltoalan, ja näistä kahdesta ohra oli ruista hieman yleisempi viljelykasvi. Kauraviljely alkoi yleistyä vasta 1800-luvun puolivälissä ja peruna 1800-luvun alkupuolella. Työvälineistä tärkeimpiä olivat edelleen sahrat, lapio, kuokka ja sirppi. Varsinainen maatalouden koneellistuminen alkoi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Maatalouden toinen tärkeä osa-alue karjanoito taantui maanviljelyyn verrattuna. Karjanhoidon aallonpohja osuu isovihan vuosiin, jolloin Kalajokilaakson karjakanta oli pienimmmillään, ehkä vain kolme - neljä lehmää tilaa kohti. Kehitystä tästä eteenpäin vaikeuttivat pedot ja 1730-luvulla riehunut karjarrutto. 1700-luvun puolivälissä alkoi kuitenkin nopea nousu ja 1700-luvun lopulla Ylivieskassa oli jo yhdeksän lehmää tilaa kohti. Kun tilaluku kasvoi tästä eteenpäin hyvin nopeasti, laski karjamäärä 1800-luvun puoliväliin mennessä keskimäärin kuuteen  lehmää tilaa kohti, vaikka kappelin kokonaiskarjamäärä kasvoikin. Karjan tuotto lehmää kohti ei merkittävästi muuttunut, sillä heinämaa ei lisääntynyt suhteessa karjamäärään, ja tuotttoisa heinän peltoviljely alkoi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Viljelyvaltainen maatalous oli altis sääsuhteiden vaikutuksille. On laskettu että 1700-luvulla Suomessa mahtui yhteen vuosikymmmeneeen keskimäärin kaksi katovuotta ja kolme heikkoa viljavuotta. Hallanaralla Pohjanmaalla kadot olivat vielä yleisempiä. Kalajokilaaksossa oli esimerkiksi isovihan ja pikkuvihan välisenä kahtena vuosikymmenenä 13 katovuotta. Keskimmäärin Kalajokilaaksossa oli 1600-luvulla kolme katovuotta vuosikymmenessä. Väestön toimeentulo oli niukka; usein jouduttiin turvautumaan hätäleipään, ja ajoittaiset kuolonvuodet niittivät seudun suhteellista liikaväestöä.

Maatalous ei ollut maatalousväestön ainoa toimeentulolähde, vaan sen rinnalla harjoitettiin runsaasti sivuelinkeinoja. Peinteiset metsästys ja kalastus säilyiät edelleen, mutta niiden merkitys laski vähitellen väkimäärän kasvaessa ja riista- ja kalakannan pienetessä. Metsästyksen ei liiennyt enään aikaakaan niin paljon kuin ennen, kun uusi elinkeino tervanpoltto vei miesten ajan.

Tervanpoltto muodostui jo 1600-luvulla yhdeksi alueen tärkeimmmistä elinkeinoista ja samalla talonpoikien tärkeimmäksi rahantulojen lähteeksi. Nopea nousu johtui alueen erinomaisista tervanpolttoedellytksistä. Ylivieskassa oli Kalajokivarren kapean viljelyalueen ulkopuolella runsaasti käyttämättömiä honkametsiä, ja teran kuljetusmahdollisuudet rannikolle olivat hyvät. Terva oli Suomen tärkein vientitavara,, ja maahan muodostui kaksi selvää tervanpolttoaluetta: Pohjanmaan jokivarsivyöhyke ja Saimaan vesistöalue. Molemmilta alueilta oli hyvät kuljetusyhteydet rannikon kauppapaikoille. Sisä- ja Itä-Suomen tervanpoltto koki kuitenkin vakavan takaiskun isonvihan ja pikkuvihan jälkeisissä rajajärjestelyissä, kun kuljetusyhteydet ranikolle vaikeutuivat tai katkesivat kokonaan. Tervanpolton painopiste siirtyi yli sadaksi vuodeksi Pohjanmaalle ja Oulujärven ympäristöön. Parhaimmillaan Pohjanmaan tervanvienti koosi 1700-luvulla 95 prosenttiin koko Suomen tervanviennistä.

Tervanpoltto hyödytti talollisia, sillä vaikka metsät olivat kylien yhteisnautinnassa, tilattomilla ei ollut niihin osuutta. Metsät olivat käytännössä vain kylän talojen yhteistä maata. Tervanpoltto tapahtui siten, että yhden tai kahden talon isännät  valtasivat kylän yhteismetsästä tervametsän, jonka merkitsivät, kolosivat, kaatoivat, pilkkoivat ja polttivat. Terva kuljetettiin sitten tynnyreissä jokea pitkin Kalajoen markkinapaikalle myytäväksi. Tervanpolton taloudellista merkitystä talonpojille kuvaavat lukuisat tervamtsien omistuksesta käydyt riidat. Suurimmillaan tervanpolton merkitys lienee ollut isovihan jälkeen, jolloin terva auttoi Yliviskaa - kuten koko perusteellisesti hävitettyä Pohjanmaatakin - nousemaan taas jaloilleen.

Ylivieskan tervametsät sijaitsivat Kalajoen molemmin puolin asumatomilla suo- ja kangasmailla. Tervahaudat tehtiin sinne, mistä teraspuutkin saatiin. Näin Kalajokivarren asutusaluetta ympäröi Ylivieskassa tervahautojen vyöhyke noin 3-10 kilometin eäisydellä joesta. Kaikkiaan Ylivieskassa on arvioitu löytyvän noin 200 hautaa. Tervanpoltosa ja siihen läheisesti liittyvästä iilenpoltosta kertovat myös lukuisat paikannimet, kuten Hautaniemi, Palohauta, Vanhanhaudankangas, Palokangas, Tynnyrineva, Hyttikangas, Sysimiilunkangas jne. Monet näistä nimistä esiintyät useassakin paikasssa eri puolilla Ylivieskaa, tavallissti juuri pitäjän reunaosissa. Kun tervametsät hupenivat, tervaa jouduttiin polttamaan kaukana kotikylästä ylempänä jokivarressa. Esimerkiksi 1720-luvulta on maininta, että ylivieskalaiset polttiat tervaa 1-2 peninkulman päässä kotikylästään.

Tervanpolton pelättiin kuluttavan Pohjanmaan metsät loppuun, ja sikksi sitä koetettiin rajoittaa 1700-luvulla eilaisilla kiintiöillä. Niillä ei ollut kuitenkaan suurta merkitystä, sillä niittä ylittettiin melkoisesti. Tervanvalmistus päinvastoin kasvoi ja saavutti huippunsa 1820- ja 1830-luvulla. Seeen jälkeen tervanpoltto alkoi nopeasti vähetä. Siihen vaikuttivat paitsi vientimahdollisuuksien vähittäinen tyrehtyminen myös isojako ja maatalouden voimistuminen. Ennen isojakoa metsää oli voinut kuluttaa surutta, koska se oli yhteistä, mutta jaon jälkeen talonpojat käyttivät omaa metsäänsä säästeliäämmin.

Tervanpolton rinnalla muut metsän ansiokäyttötavat olivat 1800-luvun puolivälin yli varsin vähämerkityksistä. Hannunkoskeen ja Jylhänkoskeen 1760-luvulla perustetut pienet vasisahat sahasivat lautoja ja lankkkuja rannikon laivanvarustusteollisuuden tarpeisiin. 1830-luvulla Ylivieskassa oli enää yksi sahalaitos. Sen ohella lautoja sahattiin myös käsisahoilla. Isojako lopetti sitten tämän vanhemman sahateollisuuden miltei tyystin, ja sahateollisuuden uusi nousu ajoittuu vasta 1870- ja 1880-luvulle. Kolmas metsän ansiokäyttötapa oli potaskan (koivun tuhkasta valmistetun pesuaineen raaka-aineen) valmistaminen ja myyminen.

Terva ja muut myyntitavarat kuljetettiin Kalajoen markkinoille myytäväksi. Näille kolmesti vuodessa pidetyille markkinoille saapui talonpoikia koko Kalajokilaakson alueelta ja Keski-Suomestakin. Markkinapaikalla he myivät tuotteittaan - tervaa, voita, karjaa, turkista, potaskaa ja lautoja - Kokkolan, Raahen ja Oulun porvareille ja ostivat heiltä suolaa, kankaita, rautaa ja erilaisia tarve-esineitä.

Vaikka kauppaa käytiinkin, oli omavaraisuusaste tämän perinnäisen maatilatalouden kaudella varsin suuri. Erityisen hyvin se ilmenee paitsi maataloudessa myös käsi- ja kotiteollisuudessa, jota harrastivat sekä tilalliset että tilattomat. Tällaisella sivuelinkeinolla oli taipumus muuttua pääelinkeinoksi, jos see osoittautui riittävän kannattavaksi. Vasinkin tilattomat pyrkivät siirtymään ammattimaisiksi käsityöläisiksi. Vaikeutena vain olivat lainsäädännön rajoituset, jotka pyrkivät estämään ammattiaisen käsityyön leviämisen maaseudulle. Ylivieskassa esiintyi kuitenkin jo tällä kaudella useita ammattikäsityöläisiä.

 

Kohti itsenäistä Ylivieskaa

Kun asutus Kalajoen keskijuoksulla ja latvoilla lisääntyi 1600-luvun alussa nopeasti, havaittiin matkat emäseurakunnan kirkkoon kovin pitkiksi ja hankalasiksi. Ylivieskasta oli jo neljän peninkulman matka rannikolle ja Reisjärveltä yli kaksinkertainen matka. Sen vuoksi Kalajokivarren kasvaviin kyliin ruvettiin puuhastelemaan Kalajoen kirkkoherraseurakunnan alaisia kappelikirkkoja. Ensimmäinen valmistui Reisjärven kirkko 1620-luvulla. Turun piispa Iisak Rothovius vahvisti 5.1.1643 päätöksen Ylivieskan kappelikirkon rakentamisesta. Kesti kuitenkin vuoteen 1653 ennen kuin kirkko rakennettiin. Oman kappalaisen saaminen kesti vielä kauemin, 1680-luvun alkuun asti.

Kappeliseurakunnan muodostaminen ja oman kirkon rakentaminen lisäsi ylivieeskalaisten yheisuntoa ja kiinteytti kylää. Olihan Ylivieska nyt kirkollisissa asioissa tavallaan "autonominen" alue Kalajoen laajan emäseurakunnan sisällä. Ylivieskalaiset saivat paitsi oman kirkon myös oikeuden haudata vainajansa omaan kirkkomaahan. He maksoivat oman kappailesensa palkan ja vapautuivat siten emäseurakunnan muitten kappalaisten palkkauksesta. Siteet emäseurakuntaan eivät katkenneet kuitenkaan kokonaan, sillä ylivieskalaiset osallistuivat edelleen Kalajoen kirkon hoitoon ja kirkkoherran palkkaukseen.

Maallisessa hallinnossa siteet Kalajoelle säilyivät ennallaan. Pittäjän hallinnoliset asiat ratkaistiin vielä 1700-luvun alkupuolella perinteiseen tapaan käräjillä. Kun väestö lisäntyi ja yhteiskuntaelämä monipuolistui sekä käräjäjutut lissäntyivät, ei hallinnollisten asioiden hoito kuitenkaan enää onnistunut kahdesti vuodessa kokoontuneilla käräjillä. Paikallishallinnon hoito alkoikin siirrtyä 1700-luvun puolimaissa yhä enemmän pitäjänkokoukselle, joka saattoi kokoontua useammin, joustavammin ja aina tarpeen vaatiessa. Kalajoen pitäjänkokouksissa noudatettiin edustuksellista periaatette siten, että kukin kappeli ja kylä valitsi yhden tai useamman henkilön oman kulmakuntansa edustusmieheksi. Pitäjäkokoukset pidettiin Kalajoen kirkolla, ja niiden puhetta johti tavallisesti kirkkoherra.

Kalajoen pitäjä oli kuitenkin niin suuri, ettei kaikkia paikallisia asioita voitu ajan mittaan hoitaa pitäjänkokouksissakaan. Näin suppeammat kappelikokoukset alkoivat hoitaa kirkollisten asioiden ohella myös maallisia asioita. Kappelikokousten pito yleistyi Venäjän vallan aikana. Ylivieskassa ensimmäiset kappelikokoukset pidettiin 1800-luvun alussa, mutta säännöllisiksi ne vakiintuivat  vasta 1830-luvun alusta lähtien. Ylivieskan kappelikokouksen käsittelemistä maallisista asioista olivat tärkeimpiä  köyhäinhoidon järjestäminen, paloavun maksaminen tulipalossa asumuksensa menettäneille, maatalouden ja elintarvikehhuollon edistäminen ja erilaiset järjestyksenpitoasiat. Koska köyhäinhoito rasitti ylivieskalaisia eniten, kappelikokous valvoi tiukasti muuttoliikettä. Ylivieskaan ei huolittu sellaisia muualta muuttajia, jotka olisivat saattaneet joutua köhäinhoidon varaan. Järjeestysasioista kappelikokousta huoletti mm. oluen ja viinan myynti kirkon läheisyydessä kirkonmenojen aikana ja kirkonkelllojen luvaton soittelu.

Asutuksen edellen lisääntyessä oman kappeliseurakuntakaan ei enää tyydytänyt ylivieskalaisia. Kesäkuussa 1859 pidetyssä kappelikokouksessa he alkoivat puuhata oman seurakuntansa lopullista erottamista Kalajoesta ja Ylivieskan kirkkoherrakunnan perustamista. Hankkeelleen ylivieskalaiset esittivät kolme perustetta: kappelin väkiluku oli jo lähes 400 henkeä, kaukaisimmasta eli Raudaskylästä oli 6 1/2 peninkulman matka Kalajoen kirkolle, ja kappelissa oli uudistilat mukaan luettuina jo 370 savua eli jonkun omistamaa asuinrakennusta (talot,torpat). Hankkeen eteneinen kesti pari vuotta, ja 16.12.1861 annetulla keisarillisella käskykirjeellä Ylivieska julistettiin omaksi kirkkoherrakunnakseen.

Kunnallinen itsenäisyys totetui puoli vuosikymmentä myöhemmin, kun Ylivieskassa pantiin toimeen vuoden 1865 kunnallisasetus, joka määräsi, että jokaisen seurakunnan tuli muodostaa alueestaan kunta maallisen paikallishallinon perusyksiöksi. Kappelikokous, jossa ylivieskalaiset päättivät toteuttaa kunnallisasetuksen, pidettiin 1.1.1867.

sunnuntai, 25. elokuu 2019

Ylivieska historia osa 2

Elinkeinot

Ylivieskaan asumaan asettunen väestön pääelinkeinoksi muodostui kohta asuttamisen jälkeen maatalous. Se antoi  pääelannon usimmille alueen asukkaille. Rakenneettuaan asumuksensa ja asetuttuaan niihin asumaan uusi väestö raivasi talojensa ympärille peltoja ja käytti jokivarren laajoja niittyjä heinämainaan. Ensimmäiset asukkaat vakiintuivat talonpojiksi. Heidän pelto-omistuksensa perustui yksityiseen valtaukseen ja raivaukseen. Myös niittyomistus oli valtaosin yksityistä, mutta yhteisniittyjäkin oli. Metsäomistus oli yhteistä. Kun Ylivieskan alueelle tuli jatkossa uutta väestöä ja kun paikalla jo ollut väestö lisääntyi, kaikki eivät kohonneetkaan talonpojiksi. Talonpoikaisväestön rinnalle alkoi muodostua tilatonta väestöä, joka hankki elantonsa pääosin erilaisista maatalous-, käsi- ym. töistä

Maatalous jakaantui kahteen pääosaan: maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Näistä karjanhoito oli merkitykseltään maanviljelyä tärkeämpi, sillä peltoalat pysyivät pitkään pieninä. Ensimmäiset tiedot Ylivieskan peltoaloista ovat vuodelta 1557. Silloin peltoalaltaan suurin talo oli Juurikoski jolla oli kylvöä 1 punnanmaa ja 8 panninmaata (= 1,84 hehtaaria). Pienimmän talon kylvöala oli 1,25 panninmaata eli 0,26 hehtaaria. Tilojen keskimääräinen kylvöala oli 9,7 panninmaata eli noin 1 hehtaari.   Varsinainen peltoala oli noin kaksi kertaa suurempi kuin kylvöala, sillä puolet pellosta oli kesantona. Peltoalan kasvu oli hidasta, sillä vuoteen 1590 mennessä tilojen keskimääräinen kylvöala oli noussut vain 1,1 hehtaariin ja vuoteen 1626 mennessä 2,1 hehtaariin. Niittyalat olivvat sen sijaan suuria. Asutuskauden alkuvaihessa Juurikosken talo omisti yli 20 kilometriä pitkän niittyalueen Juurikoskelta Padinginkoskelle asti.

Pienillä pelloilla viljeltiin pääasiassa ohraa ja ruista leipäviljana. Kylvö- ja veroluetteloiden mukaan ohra oli hieman ruista yleisempi viljelykasvi. Viljaa tärkeämpiä olivat kuitenkin karjantuotteet liha, maito ja oi. Suureet niittyalat mahdollistivat runsaan karjan pidon. Esimerkiksi vuonna 1567 Yliieskassa oli keskimäärin yhdeksän (9,4) lehmää taloa kohti ja vuonna 1626 yksioista (11,1). Suuremmilla taloilla oli jopa yli 20 lehmää. Lampaita oli vuonna 1626 keskimäärin kymmenen (9,8) taloa kohti ja hevosia yksi tai kaksi (1,4). Myös itsellisväestöllä oli karjaa, vaikkeivät itselliset omistaneetkaan maata. Karjan talviruokinta lienee ollut varsin vaatimatonta, muta kesällä metsissä ja kesannoilla laiduntanet lehmät heruivat ja voita voitiin valmistaa runsaasti. Sitä tarvittiin paitsi omaan käyttöön ja kauppatavaraksi myös veroihin, sillä valtaosa veroista maksettiin luontaistuotteina.

Jos pellot olivakin pieniä, vaati niiden hoito kuitenkin runsaasti työtä, sillä työvälineet olivat alkellisia: maa muokattiin sahoin, kuokin ja lapioin; vilja leikattiin sirpillä, kannettiin riiheen ja puitiin varstoin. Noin puolet pellosta oli aina kesantona kasvuvoiman hankkimiseksi maalle. Kasviviljely, joka oli Sisä- ja Itä- suomessa vallitseva viljelystapa, jäi Ylivieskassa selvästi  peltoviljelyä vähäisemmäksi. Tähän on kaksi selitystä: toissaalta asutushistoria ja toisaalta luonnonolot. Kaskiviljely oli nimenomaan savolaisen asutusalueen viljelymuoto, ja Ylivieskassahan savolaisasutus jäi miltei olemattomaksi. Kalajokivarsi puolestaan oli silloisesta alkeellisesta maanviljelystekniikasta huolimatta maaperältään pellonraivaukseen soveltuvaa. Kaskiviljelyä sentään harrastettiin, mistä ovat Ylivieskassa muistona sellaiset paikannimet kuin Kaski, Huhtakangas, Huhtapelto ja Huhdanoja.

Eräelinkeinojen metsästyksen ja kalastuksen merkityys säilyi edellen suurena. Asuttamisvaiessa niiden osuus ylivieskalaisten elannossa oli keskeinen. Sitä mukaa kuin asutus vakiintui ja peltoja raivattiin lisää, metsästyksen ja kalastuksen merkitys alkoi pienentyä.. Silti eräelinkeinojen tuotto oli ylivvieskalaisille tärkeä vielä vuosisatojen ajan. Kun Ylivieska oli 1500-luvun alkupuolella Kalajokilaakson ylin kylä ja kun Kalajoen yläjuoksu ja latvavedet olivat vielä asumattomia, ylivieskalaiset suuntasivat kalastusretkensä joen latvoille. Kalanjärvelle nykyisen Reisjärven alueelle. Toinen ylivieskalaisten kalaretkieen kohde oli Eijärvi nykyisen Sievin alueella. Kun asutus sitten eteni uusille asumattomille seuduille ja kun vanha asutus tiheni, loppuivat kauemmaksi suuntautunet eräretket. Pyyntiä harjoitettiin sen jälkeen kotimetsissä ja -vesillä.

Tärkeimpiä saaliskaloja olivat hauki, lohi ja pienkalat, joita pyydettiin nuotilla, verkoilla, rysillä, katiskoilla ja tuulastamalla. Hirvi, peura ja turkiseläimet taas olivat tärkeimpiä riistaeläimiä. Hirveä ja peuraa pyydettiin ajamalla, mistä ovat Ylivieskassakin todisteena lukuisat paikannimet. Pyynti tapahtui syvän lumen aikana suksin ja keihäin ja sulan aikana hautojen ja aitojen avulla. Suokannaksille rakenneettiin aitoja hangasksia, joihin jätetyistä aukoista saaliseläimet ajettiin takana odottaviin peitettyihin kuoppiin. Muisto näistä ajoista säilyy Ylivieskassa mm. sellaisissa paikannimissä kuin Hangasperukka, Hangassuo, Hangaskuru ja Hirenhautakangas. Pienriistaa pyydettiin ansoilla, loukuilla ja jousella. Oravan jousipyyyntiin viitanneee Ylivieskassa Vasamanojan nimi.

Eräkelinkeinot sopeutuivat joustavasti talonpojan vuotuiseen työrytmiin. Keväällä ennen peltotöitä ja syksyllä niiden jälkeen kalastettiin ja metsällä kuljettiin syksyn ja etenkin talven aikana. Näin elinkeinot tukivat toisiaan, eikä täydellinen tuho päässyt kohtaamaan väestöä, vaikka katovuosi olisi viennyt kaiken viljan. 1600-luvun alussa ylivieskalaiset saivat vielä uuden elannon  ja vaurauden lähteen tervanpoltosta. Sen parasta kukkoistuskautta olivat  1600-luvun loppu, 1700-luku ja 1800-luvun alkupuoli, joten sitä käsitellään tarkemmin vasta näiden aikojen yhteydessä..

 

Vieska-sanan alkuperä

Ylivieskalaisia on aina kiinnostanut oman paikkakuntansa nimen alkuperä. Esiintyäthän nimet Vieska, Ylivieska ja Alavieska jo kaikkein vanhimmissa aluetta ja  sen asutusta koskevissa kirjallisissa lähteissä. Se osoittaa, että alue sai nykyisen nimensä viimeistään asuttamisvaiheessa mutta ahdollisesti jo sitä ennen. Vanhimmissa asiakirjoissa Ylivieskan nimen kirjoitustapa on hyvin horjuva, kuten seuraavat esimerkit osoittavat: Öfferwedzka, Öppewedska, Öffuerwieska, Owerweska. Erot johtuvat kuienkin enemmänkin kirjurien heikosta kirjoitusta suomen kielen taidosta kuin nimen vakiintumattomuudesta. Sanoja ei osattu kirjoittaa äänteellisen vastineensa mukaan täsmällisesti oikein. Öffuer-etuliite Vieska-sanan edessä tulee ruotsin ´yli´-sanasta.

Vieska-sanan alkuperästä on esitetty useita teorioita. Kansantarun mukaan Alavieskan ensimmäiset asukkaat olivat Kalajoen kirkkoherran vihaa pakoon lähteneet Jotunin veljekset. Kun heitä houkuteltiin takaisin Kalajoelle, he sanoivat "Eipä tulla, vielä vähän viessotaan". Viessoa- eli viessata-verbi tarkoittaa ´miettiä´, ´tuumia´. Kun seudulle sitten tuli lisää asukkaista, heitä ruvettiin sanomaan viessolaisiksi, ja Ylivieska ja Alavieska ovat saanneet tarun mukaan heistä nimensä. Toisen tarinan mukaan ensimmäiset asukkaat tulivat seudulle sauvoen veneellä  Kalajokea ylöspäin. Silloista sauvomistapaa olisi kutsuttu viessomiseksi, ja seutu olisi saanut siitä nimensä.

Kolmas teoria lähtee siitä, että Ylivieskan alueella ennen asuttamista liikkuneet lappalaiset ja heidän poronsa olisivat jättäneet maastoon jälkiä, joista seutu olisi saanut sittemmin nimensä. Vieska-sana näet tarkoittaa ´poron kaivamaa jäkäläkuoppaa´, ´paikkaa jossa poro kaivaa jäkälää´ ja áluetta, missä porolauma on laiduntannut´. Kalajokilaakson oloissa vieska olisi tarkoittanut ´poropolkua´´tai ´porojen tasaiseksi tallaamaa maata.

Mikään edellisistä teorioista ei liene oikea. Paikannimet eiät juuri synny niin sattumanvaraisista tapauksista kuin sauvomisesta tai joen rannalla tuumailusta. Porojen maastoon jättämät jäljetkään eivät vaikuta uskottavalta nimenantopeusteelta, vaikka vieska-sanan etymologia (= sanan alkuperä) viittaakin poronoitoon. Kalajokilaaksossa liikkunut sisämaan pyyntiväestö, jota kutsuttiin lappalaisiksi, eli näet metsästyksellä ja kalastuksella eikä poronhoidolla kuten pohjoisempana asuvat saamelaiset.

Todennäköisin selitys liittyy Kalajoen  koskiin. Sekä Ylivieskan että Alavieskan ensimmmäinen asutus sijoittui koskien ja niiden sauvantojen rannalle, tienoille mihin myöhemmin muodostui kummankin pitäjän kirkonkylä. Elias Lönnrötin 1800-luvulla julkaisema suuri suomalais-ruotsalainen sanakirja tuntee vielä vieska-sanan merkityksestä ´virtapaikka´ ja ´rauhallisempi virta koskien ja ylä- ja alapuolella´. Näin Ylivieska tarkoittaisi ´rauallista virtaa koskien läpuolella´ ja Alaivieska ´rauhallista virtaa koskien alapuolella´. Paikannimet ovat saattaneet syntyä näinkin kirjaimellisella tavalla muttta todennäköisempi mahdollisuus  on, että ensin olisi syntynt koskiin liittyvä ja koko aluetta tarkoittava Vieska-nimitys. Yli- ja Alavieska olisivat sitten eriytyneet tarkoittamaan tietylle kohdalle jokivarteen syntynyttä kyläasutusta. Ylempänä joessa olevien koskien rannalle syntynyttä  asutusta olisi alettu kutsua näin Ylivieskaksi ja alempana Alavieskaksi. Olisipa Ylivieska-nimeen syntytapa kumpi tahansa näistä, niin nimen alkuperä viittaisi silti enemmän koskiin kuin poroihin, sauvomiseen tai tuumailuun. Koskett suvanoineen oliva varmasti paikkoja, johin alueen ensimmäiset asukkaat ja muut seudulla liikkujat kiinnittivät huomionsa, ja paikannimethän annetaan usein juuri seudun selvimpien tuntomerkkien mukaan. Tätä koskiteoriaa tukee myös sanonta Koillismaalta: "Pois Taivalkoski eestä, että vieska näkyy".

tiistai, 22. joulukuu 2015

Ylivieska historia osa 1

Asuttamisvaihe kappelin perustamiseen 1643

ENSIMMÄISET ASUKKAAT JA ASUTUKSEN ALKUPERÄ.

Keski- ja Pohjois-pohjanmaan ensimmäiset suurten jokien suihin asettuneet asukkaat olivat lähtöisin siis Varsinais-Suomesta, satakunnasta tai Hämeestä. Omille Omille erämaille asumaan heitä houkuttelivat ennen muuta alueen runsas riistakanta ja jokien lohisaaliit. Edellytykset myös maatalouden harjoittamiseen olivat kohtuulliset, sillä jokisuiden viljavilla rannoilla oli heinäisiä niittyjä, ja pellonraivausmahdollisuudet olivat hyvät. Asutuksen tulon tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Ensimmäiet talot perustettiin Kalajokisuuhun viimeistään 1300-luvulla, mutta todennäköisesti jo 1200-luvun lopulla.

Jokisuulta asutus siirtyi hiljalleen kohti sisämaata. Jo keskiajan lopulla syntyivät Alavieskan ja Ylivieskan kylät. Koska kylät esiintyivät joissakin vanhoissa asiakirjoissa yhteisellä nimellä Vieska, viitasi siihen, että alue muodosti ensiksi yhden kylän, joka sitten jakaantui ylä- ja alakylään. Ensimmäiset kirjalliset tiedot Ylivieskan asutuksesta ovat vuosien 1547 ja 1548 kymmenysluettelossa. Tuolloin Ylivieskassa oli jo 13 taloa. Kun tätä vanhemmat kirjalliset tiedot puuttuvat, asutuksen tarkkaa tuloaikaa Ylivieskaan ei tiedetä. Todennäköisesti se ajoittuu 1400-luvun lopulle.

 

Asutuksen keshitystä voi seurata 1500-luvun puolivälistä eteenpäin jo miltei vuosi vuodelta erilaisten veroluetteloiden avulla. Vuoteen 1570 mennessä taloluku oli noussut 17:ään ja vuosisadan loppuun mennessä 21 taloon. Vuosina 1595-96 käyty nuijasota, joka niin raskaasti harvensi mm. Etelä-Pohjanmaan asutusta, ei näytä vaikuttaneen Ylivieskassa juuri lainkaan. Taloluku nousi sotaa edeltäneestä 19 talosta 21 taloon vuoteen 1598 mennessä. Kaikkiaan  15 :tä taloa hallitsi sama isäntä kuin ennen sotaakin.  Mitään varmaa tietoa ylivieskalaisten osallistumisesta nuijasotaan ei ole.

Asutuksen kasvu jatkui 1600-luvun alussa nopeana, mutta sitten se tasaantui ja jopa taantui. Vuonna 1607 Ylivieskassa oli 38 taloa, vuonna 1636 38 taloa ja vuonna 1649 36 taloa. Asutuskehityksen hidastumiseen ja taantumiseen lienevät vaikuttaneet eniten 30- vuotisen sodan aikainen vero- ja väenottorasituksen jyrkkä kasvu ja useat nälkävuodet. Ylivoimaisiksi rasitukset eivät näytä kuitenkaan muododstuneen, sillä Ylivieskan taloista oli autioina eli veromaksukyvyttöminä vuoden 1636 maakirjan mukaan neljä ja vuoden 1649 maakirjan mukaan vain kolme taloa.

Mikä sitten oli Ylivieskan varhaisimman asutuksen alkuperä? Ensimmäiset asukkaat tulivaty rannikon asutusalueilta Kalajokisuusta ja ilmeisiseti myös Lestijokivarteen syntyneistä Suur-Lohtajan kylistä. Kalajoen keskijuoksun asuttaminen oli näin suora jatko sydän- ja myöhäiskeskiajan eränautinnalle. Erämaathan olivat siirtyneet tuolloin Satakunnan rintamaiden talonpojilta Pohjanmaan juoksuihin asumaan asettuneille talonpojille. Ensimmäisten talojen syntymän jälkeen Ylivieskan asuttaminen jatkui sekä uusia tiloja perustamalla että vanhoja taloja jakamalla. 1500-luvun jälkipuoliskolla ja 1600-luvun alussa oli uudistalojen perustaminen yleisempää, 1610 - 40-luvulla taas talojen jakaminen. Uudisasukkaita tuli asuksi rannikolta, mutta mitä laajemmalle asutus levisi, sitä useampi uudisraivaajista oli oman kylän miehiä.

Pohjanmaan jokivarsille kohdistui asutuspainetta myös idästä. Kaskiviljelyllä eläneet savolaiset asuttivat 1500-luvun puoliväliin mennessä omat erämaansa Pohjois-Savossa, hämäläisten erämaat pohjoisessa Keski-Suomessa ja jatkoivat yli Suomenselän Pohjanmaan jokien latvoille. Raja puhtaasti länsisuomalais-savolaisen asutuksen välille vakiintui jokien keskijuoksujen tienoille. Kalajokilaaksossa savolaisasutus muodostui vahvaksi Reisjärvellä ja Haapajärvellä ja vaikutti NIvalassakin. Ylivieskan taloista vai Koistila (sittemmin Kangas) oli alkuperältään savolainen. Sen perustaja Paavo Koistinen oli siirtynyt Ylivieskaan ilmeisesti Haapajärven Kuusaankulän savolaistalosta.

Väestön yhteiskunnallisesta rakenteesta ei ole tarkkaa tietoa. Koska asutus oli niin uutta ja uudistalojen perustaminen vilkasta, oli valtaosa Ylivieskan kylän asukkaista varmasti tilallisia 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella. Toinen  väestöryhmä tilattomat koostui talojen palkollisista, käsityöläisistä, itsellisistä ja sotilaista. Esimerkiksi palkollisten määrä lienee ollut varsin pieni, sillä työt hoidettiin taloissa mahdollisimman paljon omin voimin. Kun samassa talossa saattoi asua useampi veljes perheineen, työvoimaa oli riittävästi omasta takaa.

 

ASUTUKSEN SIJOITTUMINEN

Ylivieskan vanhin talo Juurikoski sijaitsi Juurikosken kohdalla Kalajoen eteläpuolella. Kun talo sitten jakaantui viiden veljeksen kesken, Juurikosken ympärille ja alapuolelle muodostui Ylivieskan ensimmäinen selvä asutusrypäs. Loput 1500- luvun puoliväliin mennessä syntyneistä 13 talosta sijaitsivat Juurikoskelta joen alajuoksulle päin. Viimeisenä talona alajuoksulla oli Niemelän talo nykyisen Niemelänkylän keskellä. Olmala, Sipilä, Hintsala, Nuorala, Kippola ja Häivälä sijaitsivat Juurikosken ja Niemelän välissä Kalajokivarressa sekä Kontio Kalajokeen etelästä laskevan pienen sivujoen Kopakanojan  eli Ojakylän suussa lähellä Kalajokea. Ylivieskan kylän muodosti 1500-luvun puolivälissä siis yhtenäisen Kalajokivarteen keskittyvän asutusalueen, joka ulottui nykyisestä kirkonkylästä nykyiseen Niemelänkylään

Asutus hakeutui joen varteen. Tähän luonnollisena selityksenä joen käyttö kalastukseen ja liikkumiseen ja toistaalta Kalajokivarren viljavuus. Joen rannat olivat niittymaata, joka sopi myös pellonraivaukseen. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle ominainen luonnon muoto, jossa avarat jokilaaksot ja niiden väliset matalat selkämaat vuorottelevat keskenään, ohjaili asutuskehitystä etenkin asutuksen syntyessä mutta myös myöhempinä vuosisatoina. Viljelykseen parhaiten soveltuvat savikot ja hiesumaat sekä savipohjaiset suot ovat levinneet Pohjanmaalla yleensä laaksojen pohjalle. Selkämaat ovat sen sijaan kivikkoista ja karua moreeni- ja hiekkamaata, rämettä ja nevaa.

Asutuksen leviämistä ja sen ajoittumista voi seurata 1500-luvun puolivälin jälkeen jo tarkemmin. Ylivieskan ja Alavieskan kylien väliin syntyi 1560-luvun alussa kaksi taloa: Joutsikoski ja Kortet. Ne muodostivat asiakirjoissa kumpikin oman yksitaloisen kylänsä ja sitten Joutsenkosken nimellä kulkeneen kylän, joka 1590-luvulla yhdistettiin Ylivieskan kylään. Kokonaan uusi alue vallattiin asutukselle, kun Kopakanojan varteen alkoi 1560-luvulta lähtien nousta uudistaloja. 1600-luvun puoliväliin mennessä niitä oli syntynyt jo yhdeksän kappaletta, ja ne olivat Ojala, Autio, Kopakkala, Nisula, Mustapirtti, Männistö, Änäkkälä, Ojanperä ja Kaski. Näin oli saanut alkunsa sen alueen asutus, jota sittemmin ruvettiin kutsumaan Ojakykäksi. Jo asutetuille Niemelänkylän ja Juurikosken alueelle syntyi monta uutta taloa vanhoja tiloja jaettaessa.

Juuikoskesta yläjuoksulle päin syntyi 1500-luvun lopulla ja 1600-luun alussa hyvin harva asutus. Hannunkosen - eräissä vanhoissa karrtanoissa Härjänkosken - etelärannalle nousi Koskkelan talo 1560-luvvulla ja pohjoisrannalle Hannulan talo 1590-luvulla. Niistä yläjuoksulle päin syntyivät joen pohjoispuolelle miltei puolen peninkulman välein Koistilan ((myöhemmin Kangas) ja Ängeslevän talot 1600-luvun alkuvuosikymmentä. Ängeslevä sijaitsi Kalajokeen pohjoisesta laskevan Pylväsojan suupuolella. Ensimmäinen maininta nyykyisen Raudaskylän alueen asutuksesta on vuodelta 1599, jolloin siellä mainitaan asuneen Erkki Juhonpoika-niminen itsellinen. 1600-luvun alussa Raudaskylässä oli ilmisesti kaksi taloakin, jotka sittn hävisivät. Vuonna 1633 asiakirjoissa esiintyy ensi kerran Raudaskosken partaalle perustettu Raudaskosken talo, ja se jäi jo pysyvväksi.

Yliviskan alue oli asutettu 1640-luvulle tultaessa Kortekoskelta Raudaskoskelle asti. Yläjuoksulla asutus oli harvaa, mutta alajuoksulla ja Kopakanojan varressa se oli tihentynyt niin paljon että myöhemmät Niemelänkylä, Ojakylä ja Kirkonkylä olivat jo hahmottumassa. Väkeä oli jo sen verran, että vuonna 1643 katsottiin tarpeelliseksi muodostaa Ylivieskaan kappeliseurakunta etenkin kun matka Kalajoen kirkkoherrakunnan kirkolle Pohjanlahden rannikolle oli pitkä.