Elinkeinot kehittyvät

Ylivieskan elinkeinorakenne pysyi koko kappeeliseurakuntaaiheen ajan miltei muuttumattomana. Maaalous sivuelinkeinoineen elätti lähes kaikki kappelin asukkaat. Suurimmat muutokset tapatuivatkin maatilatalouden sisällä, ts. siinä millaisista osista elanto koostui ja millainen näiden osasten merkitys eri aikoina oli.

Maatalouden sisällä maanviljelyn ja karjatalouden väline suhde muuttui maanviljelyvastaiseksi. Asutusten pureutuessa tiukein paikalleen raivattiin  uusia peltoja, ja tilakohtainen peltoala kasvoi. Tilojen keskimääräinen peltopinta-ala, joka 1600-luvun puolimaissa oli vain kahden hehtaarin tienoilla, säilyi lähes muuttumaomana yli isovihan, mutta alkoi sitten nopeasti nousta. Tultaessa 1760-luvulle peltoala oli noussu 8,2 tynnyyrinalaan eli noin 4 hehtaariin ja 1800-luvun taitteesseen mennessä 10,4 tynnrialaan eli 5,1 hehtaariin tilaa kohti. 1830-luun puolivälissä tilojen keskipinta-ala oli jo 9,6 hehtaaria. Viljeltyä alaa lisäsi vielä 1800-luvun alkupuolella alkanut suoviljely, joka ei näy peltojen pinta-alaa kuvaavissa numeroissa.

Peltopinta-alan kasvu lisäsi maanviljelyn tuottoa. Viljelysmenetelmien ja -välineiden kehittymisellä ei ollut tuoton kannalta juuri merkitystä. Kaksijakoinen viljelyjärjestelmä (ns. pohjoissuomalainen kaksivuoroviljely) säilyi 1800-luvun puoliväliin saakka, ja siten puolet pellosta oli aina kesantona. Kaksiviljely menetti vähäisenkin merkityksensä, ja ainut merkittävämpi uutuus viljelymenetelmissä oli suoviljely kydöttämisineen ja maiden saveamisinMeen. Maanviljely olli poikkeuksellisen viljavaltaista: ohra ja ruis valtasivat miltei kaiken peltoalan, ja näistä kahdesta ohra oli ruista hieman yleisempi viljelykasvi. Kauraviljely alkoi yleistyä vasta 1800-luvun puolivälissä ja peruna 1800-luvun alkupuolella. Työvälineistä tärkeimpiä olivat edelleen sahrat, lapio, kuokka ja sirppi. Varsinainen maatalouden koneellistuminen alkoi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Maatalouden toinen tärkeä osa-alue karjanoito taantui maanviljelyyn verrattuna. Karjanhoidon aallonpohja osuu isovihan vuosiin, jolloin Kalajokilaakson karjakanta oli pienimmmillään, ehkä vain kolme - neljä lehmää tilaa kohti. Kehitystä tästä eteenpäin vaikeuttivat pedot ja 1730-luvulla riehunut karjarrutto. 1700-luvun puolivälissä alkoi kuitenkin nopea nousu ja 1700-luvun lopulla Ylivieskassa oli jo yhdeksän lehmää tilaa kohti. Kun tilaluku kasvoi tästä eteenpäin hyvin nopeasti, laski karjamäärä 1800-luvun puoliväliin mennessä keskimäärin kuuteen  lehmää tilaa kohti, vaikka kappelin kokonaiskarjamäärä kasvoikin. Karjan tuotto lehmää kohti ei merkittävästi muuttunut, sillä heinämaa ei lisääntynyt suhteessa karjamäärään, ja tuotttoisa heinän peltoviljely alkoi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Viljelyvaltainen maatalous oli altis sääsuhteiden vaikutuksille. On laskettu että 1700-luvulla Suomessa mahtui yhteen vuosikymmmeneeen keskimäärin kaksi katovuotta ja kolme heikkoa viljavuotta. Hallanaralla Pohjanmaalla kadot olivat vielä yleisempiä. Kalajokilaaksossa oli esimerkiksi isovihan ja pikkuvihan välisenä kahtena vuosikymmenenä 13 katovuotta. Keskimmäärin Kalajokilaaksossa oli 1600-luvulla kolme katovuotta vuosikymmenessä. Väestön toimeentulo oli niukka; usein jouduttiin turvautumaan hätäleipään, ja ajoittaiset kuolonvuodet niittivät seudun suhteellista liikaväestöä.

Maatalous ei ollut maatalousväestön ainoa toimeentulolähde, vaan sen rinnalla harjoitettiin runsaasti sivuelinkeinoja. Peinteiset metsästys ja kalastus säilyiät edelleen, mutta niiden merkitys laski vähitellen väkimäärän kasvaessa ja riista- ja kalakannan pienetessä. Metsästyksen ei liiennyt enään aikaakaan niin paljon kuin ennen, kun uusi elinkeino tervanpoltto vei miesten ajan.

Tervanpoltto muodostui jo 1600-luvulla yhdeksi alueen tärkeimmmistä elinkeinoista ja samalla talonpoikien tärkeimmäksi rahantulojen lähteeksi. Nopea nousu johtui alueen erinomaisista tervanpolttoedellytksistä. Ylivieskassa oli Kalajokivarren kapean viljelyalueen ulkopuolella runsaasti käyttämättömiä honkametsiä, ja teran kuljetusmahdollisuudet rannikolle olivat hyvät. Terva oli Suomen tärkein vientitavara,, ja maahan muodostui kaksi selvää tervanpolttoaluetta: Pohjanmaan jokivarsivyöhyke ja Saimaan vesistöalue. Molemmilta alueilta oli hyvät kuljetusyhteydet rannikon kauppapaikoille. Sisä- ja Itä-Suomen tervanpoltto koki kuitenkin vakavan takaiskun isonvihan ja pikkuvihan jälkeisissä rajajärjestelyissä, kun kuljetusyhteydet ranikolle vaikeutuivat tai katkesivat kokonaan. Tervanpolton painopiste siirtyi yli sadaksi vuodeksi Pohjanmaalle ja Oulujärven ympäristöön. Parhaimmillaan Pohjanmaan tervanvienti koosi 1700-luvulla 95 prosenttiin koko Suomen tervanviennistä.

Tervanpoltto hyödytti talollisia, sillä vaikka metsät olivat kylien yhteisnautinnassa, tilattomilla ei ollut niihin osuutta. Metsät olivat käytännössä vain kylän talojen yhteistä maata. Tervanpoltto tapahtui siten, että yhden tai kahden talon isännät  valtasivat kylän yhteismetsästä tervametsän, jonka merkitsivät, kolosivat, kaatoivat, pilkkoivat ja polttivat. Terva kuljetettiin sitten tynnyreissä jokea pitkin Kalajoen markkinapaikalle myytäväksi. Tervanpolton taloudellista merkitystä talonpojille kuvaavat lukuisat tervamtsien omistuksesta käydyt riidat. Suurimmillaan tervanpolton merkitys lienee ollut isovihan jälkeen, jolloin terva auttoi Yliviskaa - kuten koko perusteellisesti hävitettyä Pohjanmaatakin - nousemaan taas jaloilleen.

Ylivieskan tervametsät sijaitsivat Kalajoen molemmin puolin asumatomilla suo- ja kangasmailla. Tervahaudat tehtiin sinne, mistä teraspuutkin saatiin. Näin Kalajokivarren asutusaluetta ympäröi Ylivieskassa tervahautojen vyöhyke noin 3-10 kilometin eäisydellä joesta. Kaikkiaan Ylivieskassa on arvioitu löytyvän noin 200 hautaa. Tervanpoltosa ja siihen läheisesti liittyvästä iilenpoltosta kertovat myös lukuisat paikannimet, kuten Hautaniemi, Palohauta, Vanhanhaudankangas, Palokangas, Tynnyrineva, Hyttikangas, Sysimiilunkangas jne. Monet näistä nimistä esiintyät useassakin paikasssa eri puolilla Ylivieskaa, tavallissti juuri pitäjän reunaosissa. Kun tervametsät hupenivat, tervaa jouduttiin polttamaan kaukana kotikylästä ylempänä jokivarressa. Esimerkiksi 1720-luvulta on maininta, että ylivieskalaiset polttiat tervaa 1-2 peninkulman päässä kotikylästään.

Tervanpolton pelättiin kuluttavan Pohjanmaan metsät loppuun, ja sikksi sitä koetettiin rajoittaa 1700-luvulla eilaisilla kiintiöillä. Niillä ei ollut kuitenkaan suurta merkitystä, sillä niittä ylittettiin melkoisesti. Tervanvalmistus päinvastoin kasvoi ja saavutti huippunsa 1820- ja 1830-luvulla. Seeen jälkeen tervanpoltto alkoi nopeasti vähetä. Siihen vaikuttivat paitsi vientimahdollisuuksien vähittäinen tyrehtyminen myös isojako ja maatalouden voimistuminen. Ennen isojakoa metsää oli voinut kuluttaa surutta, koska se oli yhteistä, mutta jaon jälkeen talonpojat käyttivät omaa metsäänsä säästeliäämmin.

Tervanpolton rinnalla muut metsän ansiokäyttötavat olivat 1800-luvun puolivälin yli varsin vähämerkityksistä. Hannunkoskeen ja Jylhänkoskeen 1760-luvulla perustetut pienet vasisahat sahasivat lautoja ja lankkkuja rannikon laivanvarustusteollisuuden tarpeisiin. 1830-luvulla Ylivieskassa oli enää yksi sahalaitos. Sen ohella lautoja sahattiin myös käsisahoilla. Isojako lopetti sitten tämän vanhemman sahateollisuuden miltei tyystin, ja sahateollisuuden uusi nousu ajoittuu vasta 1870- ja 1880-luvulle. Kolmas metsän ansiokäyttötapa oli potaskan (koivun tuhkasta valmistetun pesuaineen raaka-aineen) valmistaminen ja myyminen.

Terva ja muut myyntitavarat kuljetettiin Kalajoen markkinoille myytäväksi. Näille kolmesti vuodessa pidetyille markkinoille saapui talonpoikia koko Kalajokilaakson alueelta ja Keski-Suomestakin. Markkinapaikalla he myivät tuotteittaan - tervaa, voita, karjaa, turkista, potaskaa ja lautoja - Kokkolan, Raahen ja Oulun porvareille ja ostivat heiltä suolaa, kankaita, rautaa ja erilaisia tarve-esineitä.

Vaikka kauppaa käytiinkin, oli omavaraisuusaste tämän perinnäisen maatilatalouden kaudella varsin suuri. Erityisen hyvin se ilmenee paitsi maataloudessa myös käsi- ja kotiteollisuudessa, jota harrastivat sekä tilalliset että tilattomat. Tällaisella sivuelinkeinolla oli taipumus muuttua pääelinkeinoksi, jos see osoittautui riittävän kannattavaksi. Vasinkin tilattomat pyrkivät siirtymään ammattimaisiksi käsityöläisiksi. Vaikeutena vain olivat lainsäädännön rajoituset, jotka pyrkivät estämään ammattiaisen käsityyön leviämisen maaseudulle. Ylivieskassa esiintyi kuitenkin jo tällä kaudella useita ammattikäsityöläisiä.

 

Kohti itsenäistä Ylivieskaa

Kun asutus Kalajoen keskijuoksulla ja latvoilla lisääntyi 1600-luvun alussa nopeasti, havaittiin matkat emäseurakunnan kirkkoon kovin pitkiksi ja hankalasiksi. Ylivieskasta oli jo neljän peninkulman matka rannikolle ja Reisjärveltä yli kaksinkertainen matka. Sen vuoksi Kalajokivarren kasvaviin kyliin ruvettiin puuhastelemaan Kalajoen kirkkoherraseurakunnan alaisia kappelikirkkoja. Ensimmäinen valmistui Reisjärven kirkko 1620-luvulla. Turun piispa Iisak Rothovius vahvisti 5.1.1643 päätöksen Ylivieskan kappelikirkon rakentamisesta. Kesti kuitenkin vuoteen 1653 ennen kuin kirkko rakennettiin. Oman kappalaisen saaminen kesti vielä kauemin, 1680-luvun alkuun asti.

Kappeliseurakunnan muodostaminen ja oman kirkon rakentaminen lisäsi ylivieeskalaisten yheisuntoa ja kiinteytti kylää. Olihan Ylivieska nyt kirkollisissa asioissa tavallaan "autonominen" alue Kalajoen laajan emäseurakunnan sisällä. Ylivieskalaiset saivat paitsi oman kirkon myös oikeuden haudata vainajansa omaan kirkkomaahan. He maksoivat oman kappailesensa palkan ja vapautuivat siten emäseurakunnan muitten kappalaisten palkkauksesta. Siteet emäseurakuntaan eivät katkenneet kuitenkaan kokonaan, sillä ylivieskalaiset osallistuivat edelleen Kalajoen kirkon hoitoon ja kirkkoherran palkkaukseen.

Maallisessa hallinnossa siteet Kalajoelle säilyivät ennallaan. Pittäjän hallinnoliset asiat ratkaistiin vielä 1700-luvun alkupuolella perinteiseen tapaan käräjillä. Kun väestö lisäntyi ja yhteiskuntaelämä monipuolistui sekä käräjäjutut lissäntyivät, ei hallinnollisten asioiden hoito kuitenkaan enää onnistunut kahdesti vuodessa kokoontuneilla käräjillä. Paikallishallinnon hoito alkoikin siirrtyä 1700-luvun puolimaissa yhä enemmän pitäjänkokoukselle, joka saattoi kokoontua useammin, joustavammin ja aina tarpeen vaatiessa. Kalajoen pitäjänkokouksissa noudatettiin edustuksellista periaatette siten, että kukin kappeli ja kylä valitsi yhden tai useamman henkilön oman kulmakuntansa edustusmieheksi. Pitäjäkokoukset pidettiin Kalajoen kirkolla, ja niiden puhetta johti tavallisesti kirkkoherra.

Kalajoen pitäjä oli kuitenkin niin suuri, ettei kaikkia paikallisia asioita voitu ajan mittaan hoitaa pitäjänkokouksissakaan. Näin suppeammat kappelikokoukset alkoivat hoitaa kirkollisten asioiden ohella myös maallisia asioita. Kappelikokousten pito yleistyi Venäjän vallan aikana. Ylivieskassa ensimmäiset kappelikokoukset pidettiin 1800-luvun alussa, mutta säännöllisiksi ne vakiintuivat  vasta 1830-luvun alusta lähtien. Ylivieskan kappelikokouksen käsittelemistä maallisista asioista olivat tärkeimpiä  köyhäinhoidon järjestäminen, paloavun maksaminen tulipalossa asumuksensa menettäneille, maatalouden ja elintarvikehhuollon edistäminen ja erilaiset järjestyksenpitoasiat. Koska köyhäinhoito rasitti ylivieskalaisia eniten, kappelikokous valvoi tiukasti muuttoliikettä. Ylivieskaan ei huolittu sellaisia muualta muuttajia, jotka olisivat saattaneet joutua köhäinhoidon varaan. Järjeestysasioista kappelikokousta huoletti mm. oluen ja viinan myynti kirkon läheisyydessä kirkonmenojen aikana ja kirkonkelllojen luvaton soittelu.

Asutuksen edellen lisääntyessä oman kappeliseurakuntakaan ei enää tyydytänyt ylivieskalaisia. Kesäkuussa 1859 pidetyssä kappelikokouksessa he alkoivat puuhata oman seurakuntansa lopullista erottamista Kalajoesta ja Ylivieskan kirkkoherrakunnan perustamista. Hankkeelleen ylivieskalaiset esittivät kolme perustetta: kappelin väkiluku oli jo lähes 400 henkeä, kaukaisimmasta eli Raudaskylästä oli 6 1/2 peninkulman matka Kalajoen kirkolle, ja kappelissa oli uudistilat mukaan luettuina jo 370 savua eli jonkun omistamaa asuinrakennusta (talot,torpat). Hankkeen eteneinen kesti pari vuotta, ja 16.12.1861 annetulla keisarillisella käskykirjeellä Ylivieska julistettiin omaksi kirkkoherrakunnakseen.

Kunnallinen itsenäisyys totetui puoli vuosikymmentä myöhemmin, kun Ylivieskassa pantiin toimeen vuoden 1865 kunnallisasetus, joka määräsi, että jokaisen seurakunnan tuli muodostaa alueestaan kunta maallisen paikallishallinon perusyksiöksi. Kappelikokous, jossa ylivieskalaiset päättivät toteuttaa kunnallisasetuksen, pidettiin 1.1.1867.