Elinkeinot

Ylivieskaan asumaan asettunen väestön pääelinkeinoksi muodostui kohta asuttamisen jälkeen maatalous. Se antoi  pääelannon usimmille alueen asukkaille. Rakenneettuaan asumuksensa ja asetuttuaan niihin asumaan uusi väestö raivasi talojensa ympärille peltoja ja käytti jokivarren laajoja niittyjä heinämainaan. Ensimmäiset asukkaat vakiintuivat talonpojiksi. Heidän pelto-omistuksensa perustui yksityiseen valtaukseen ja raivaukseen. Myös niittyomistus oli valtaosin yksityistä, mutta yhteisniittyjäkin oli. Metsäomistus oli yhteistä. Kun Ylivieskan alueelle tuli jatkossa uutta väestöä ja kun paikalla jo ollut väestö lisääntyi, kaikki eivät kohonneetkaan talonpojiksi. Talonpoikaisväestön rinnalle alkoi muodostua tilatonta väestöä, joka hankki elantonsa pääosin erilaisista maatalous-, käsi- ym. töistä

Maatalous jakaantui kahteen pääosaan: maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Näistä karjanhoito oli merkitykseltään maanviljelyä tärkeämpi, sillä peltoalat pysyivät pitkään pieninä. Ensimmäiset tiedot Ylivieskan peltoaloista ovat vuodelta 1557. Silloin peltoalaltaan suurin talo oli Juurikoski jolla oli kylvöä 1 punnanmaa ja 8 panninmaata (= 1,84 hehtaaria). Pienimmän talon kylvöala oli 1,25 panninmaata eli 0,26 hehtaaria. Tilojen keskimääräinen kylvöala oli 9,7 panninmaata eli noin 1 hehtaari.   Varsinainen peltoala oli noin kaksi kertaa suurempi kuin kylvöala, sillä puolet pellosta oli kesantona. Peltoalan kasvu oli hidasta, sillä vuoteen 1590 mennessä tilojen keskimääräinen kylvöala oli noussut vain 1,1 hehtaariin ja vuoteen 1626 mennessä 2,1 hehtaariin. Niittyalat olivvat sen sijaan suuria. Asutuskauden alkuvaihessa Juurikosken talo omisti yli 20 kilometriä pitkän niittyalueen Juurikoskelta Padinginkoskelle asti.

Pienillä pelloilla viljeltiin pääasiassa ohraa ja ruista leipäviljana. Kylvö- ja veroluetteloiden mukaan ohra oli hieman ruista yleisempi viljelykasvi. Viljaa tärkeämpiä olivat kuitenkin karjantuotteet liha, maito ja oi. Suureet niittyalat mahdollistivat runsaan karjan pidon. Esimerkiksi vuonna 1567 Yliieskassa oli keskimäärin yhdeksän (9,4) lehmää taloa kohti ja vuonna 1626 yksioista (11,1). Suuremmilla taloilla oli jopa yli 20 lehmää. Lampaita oli vuonna 1626 keskimäärin kymmenen (9,8) taloa kohti ja hevosia yksi tai kaksi (1,4). Myös itsellisväestöllä oli karjaa, vaikkeivät itselliset omistaneetkaan maata. Karjan talviruokinta lienee ollut varsin vaatimatonta, muta kesällä metsissä ja kesannoilla laiduntanet lehmät heruivat ja voita voitiin valmistaa runsaasti. Sitä tarvittiin paitsi omaan käyttöön ja kauppatavaraksi myös veroihin, sillä valtaosa veroista maksettiin luontaistuotteina.

Jos pellot olivakin pieniä, vaati niiden hoito kuitenkin runsaasti työtä, sillä työvälineet olivat alkellisia: maa muokattiin sahoin, kuokin ja lapioin; vilja leikattiin sirpillä, kannettiin riiheen ja puitiin varstoin. Noin puolet pellosta oli aina kesantona kasvuvoiman hankkimiseksi maalle. Kasviviljely, joka oli Sisä- ja Itä- suomessa vallitseva viljelystapa, jäi Ylivieskassa selvästi  peltoviljelyä vähäisemmäksi. Tähän on kaksi selitystä: toissaalta asutushistoria ja toisaalta luonnonolot. Kaskiviljely oli nimenomaan savolaisen asutusalueen viljelymuoto, ja Ylivieskassahan savolaisasutus jäi miltei olemattomaksi. Kalajokivarsi puolestaan oli silloisesta alkeellisesta maanviljelystekniikasta huolimatta maaperältään pellonraivaukseen soveltuvaa. Kaskiviljelyä sentään harrastettiin, mistä ovat Ylivieskassa muistona sellaiset paikannimet kuin Kaski, Huhtakangas, Huhtapelto ja Huhdanoja.

Eräelinkeinojen metsästyksen ja kalastuksen merkityys säilyi edellen suurena. Asuttamisvaiessa niiden osuus ylivieskalaisten elannossa oli keskeinen. Sitä mukaa kuin asutus vakiintui ja peltoja raivattiin lisää, metsästyksen ja kalastuksen merkitys alkoi pienentyä.. Silti eräelinkeinojen tuotto oli ylivvieskalaisille tärkeä vielä vuosisatojen ajan. Kun Ylivieska oli 1500-luvun alkupuolella Kalajokilaakson ylin kylä ja kun Kalajoen yläjuoksu ja latvavedet olivat vielä asumattomia, ylivieskalaiset suuntasivat kalastusretkensä joen latvoille. Kalanjärvelle nykyisen Reisjärven alueelle. Toinen ylivieskalaisten kalaretkieen kohde oli Eijärvi nykyisen Sievin alueella. Kun asutus sitten eteni uusille asumattomille seuduille ja kun vanha asutus tiheni, loppuivat kauemmaksi suuntautunet eräretket. Pyyntiä harjoitettiin sen jälkeen kotimetsissä ja -vesillä.

Tärkeimpiä saaliskaloja olivat hauki, lohi ja pienkalat, joita pyydettiin nuotilla, verkoilla, rysillä, katiskoilla ja tuulastamalla. Hirvi, peura ja turkiseläimet taas olivat tärkeimpiä riistaeläimiä. Hirveä ja peuraa pyydettiin ajamalla, mistä ovat Ylivieskassakin todisteena lukuisat paikannimet. Pyynti tapahtui syvän lumen aikana suksin ja keihäin ja sulan aikana hautojen ja aitojen avulla. Suokannaksille rakenneettiin aitoja hangasksia, joihin jätetyistä aukoista saaliseläimet ajettiin takana odottaviin peitettyihin kuoppiin. Muisto näistä ajoista säilyy Ylivieskassa mm. sellaisissa paikannimissä kuin Hangasperukka, Hangassuo, Hangaskuru ja Hirenhautakangas. Pienriistaa pyydettiin ansoilla, loukuilla ja jousella. Oravan jousipyyyntiin viitanneee Ylivieskassa Vasamanojan nimi.

Eräkelinkeinot sopeutuivat joustavasti talonpojan vuotuiseen työrytmiin. Keväällä ennen peltotöitä ja syksyllä niiden jälkeen kalastettiin ja metsällä kuljettiin syksyn ja etenkin talven aikana. Näin elinkeinot tukivat toisiaan, eikä täydellinen tuho päässyt kohtaamaan väestöä, vaikka katovuosi olisi viennyt kaiken viljan. 1600-luvun alussa ylivieskalaiset saivat vielä uuden elannon  ja vaurauden lähteen tervanpoltosta. Sen parasta kukkoistuskautta olivat  1600-luvun loppu, 1700-luku ja 1800-luvun alkupuoli, joten sitä käsitellään tarkemmin vasta näiden aikojen yhteydessä..

 

Vieska-sanan alkuperä

Ylivieskalaisia on aina kiinnostanut oman paikkakuntansa nimen alkuperä. Esiintyäthän nimet Vieska, Ylivieska ja Alavieska jo kaikkein vanhimmissa aluetta ja  sen asutusta koskevissa kirjallisissa lähteissä. Se osoittaa, että alue sai nykyisen nimensä viimeistään asuttamisvaiheessa mutta ahdollisesti jo sitä ennen. Vanhimmissa asiakirjoissa Ylivieskan nimen kirjoitustapa on hyvin horjuva, kuten seuraavat esimerkit osoittavat: Öfferwedzka, Öppewedska, Öffuerwieska, Owerweska. Erot johtuvat kuienkin enemmänkin kirjurien heikosta kirjoitusta suomen kielen taidosta kuin nimen vakiintumattomuudesta. Sanoja ei osattu kirjoittaa äänteellisen vastineensa mukaan täsmällisesti oikein. Öffuer-etuliite Vieska-sanan edessä tulee ruotsin ´yli´-sanasta.

Vieska-sanan alkuperästä on esitetty useita teorioita. Kansantarun mukaan Alavieskan ensimmäiset asukkaat olivat Kalajoen kirkkoherran vihaa pakoon lähteneet Jotunin veljekset. Kun heitä houkuteltiin takaisin Kalajoelle, he sanoivat "Eipä tulla, vielä vähän viessotaan". Viessoa- eli viessata-verbi tarkoittaa ´miettiä´, ´tuumia´. Kun seudulle sitten tuli lisää asukkaista, heitä ruvettiin sanomaan viessolaisiksi, ja Ylivieska ja Alavieska ovat saanneet tarun mukaan heistä nimensä. Toisen tarinan mukaan ensimmäiset asukkaat tulivat seudulle sauvoen veneellä  Kalajokea ylöspäin. Silloista sauvomistapaa olisi kutsuttu viessomiseksi, ja seutu olisi saanut siitä nimensä.

Kolmas teoria lähtee siitä, että Ylivieskan alueella ennen asuttamista liikkuneet lappalaiset ja heidän poronsa olisivat jättäneet maastoon jälkiä, joista seutu olisi saanut sittemmin nimensä. Vieska-sana näet tarkoittaa ´poron kaivamaa jäkäläkuoppaa´, ´paikkaa jossa poro kaivaa jäkälää´ ja áluetta, missä porolauma on laiduntannut´. Kalajokilaakson oloissa vieska olisi tarkoittanut ´poropolkua´´tai ´porojen tasaiseksi tallaamaa maata.

Mikään edellisistä teorioista ei liene oikea. Paikannimet eiät juuri synny niin sattumanvaraisista tapauksista kuin sauvomisesta tai joen rannalla tuumailusta. Porojen maastoon jättämät jäljetkään eivät vaikuta uskottavalta nimenantopeusteelta, vaikka vieska-sanan etymologia (= sanan alkuperä) viittaakin poronoitoon. Kalajokilaaksossa liikkunut sisämaan pyyntiväestö, jota kutsuttiin lappalaisiksi, eli näet metsästyksellä ja kalastuksella eikä poronhoidolla kuten pohjoisempana asuvat saamelaiset.

Todennäköisin selitys liittyy Kalajoen  koskiin. Sekä Ylivieskan että Alavieskan ensimmmäinen asutus sijoittui koskien ja niiden sauvantojen rannalle, tienoille mihin myöhemmin muodostui kummankin pitäjän kirkonkylä. Elias Lönnrötin 1800-luvulla julkaisema suuri suomalais-ruotsalainen sanakirja tuntee vielä vieska-sanan merkityksestä ´virtapaikka´ ja ´rauhallisempi virta koskien ja ylä- ja alapuolella´. Näin Ylivieska tarkoittaisi ´rauallista virtaa koskien läpuolella´ ja Alaivieska ´rauhallista virtaa koskien alapuolella´. Paikannimet ovat saattaneet syntyä näinkin kirjaimellisella tavalla muttta todennäköisempi mahdollisuus  on, että ensin olisi syntynt koskiin liittyvä ja koko aluetta tarkoittava Vieska-nimitys. Yli- ja Alavieska olisivat sitten eriytyneet tarkoittamaan tietylle kohdalle jokivarteen syntynyttä kyläasutusta. Ylempänä joessa olevien koskien rannalle syntynyttä  asutusta olisi alettu kutsua näin Ylivieskaksi ja alempana Alavieskaksi. Olisipa Ylivieska-nimeen syntytapa kumpi tahansa näistä, niin nimen alkuperä viittaisi silti enemmän koskiin kuin poroihin, sauvomiseen tai tuumailuun. Koskett suvanoineen oliva varmasti paikkoja, johin alueen ensimmäiset asukkaat ja muut seudulla liikkujat kiinnittivät huomionsa, ja paikannimethän annetaan usein juuri seudun selvimpien tuntomerkkien mukaan. Tätä koskiteoriaa tukee myös sanonta Koillismaalta: "Pois Taivalkoski eestä, että vieska näkyy".